Köyhässä Aasiassa parempi elämä voi löytyä rajan takaa.
Kalkutta, Intia, Tammikuu 2015
Intian autoteollisuuden ylpeys, keltainen Ambassador on pysäköity Sudder-kadun reunaan. Ratin takana istuskelee nauravainen mies punainen merkki otsassaan. Taksinkuljettaja Lal Bahahur ,41, on outo tapaus Intian työmarkkinoilla. Hän on maahanmuuttaja, joka on tullut rajan takaa Nepalista köyhään Kalkuttaan leveämmän leivän toivossa. - Tässä on veljenpoikani, Lal Bahahur esittelee paikalle saapuneen koululaisen. Kaiken lisäksi mies tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä. Alla on oma auto - tosin 11 vuotta vanha - mutta eipä siitä tarvitse maksaa vuokraa kenellekään. Kun mies vielä hallitsee supliikin sujuvasti, ei ihme, jos ajoja riittää. Testataanpa vaikka. Mitä maksaa kyyti lentoasemalle, vietkö 350 rupialla? - Maksa mitä haluat, saat itse päättää, kuski venkoilee. En nyt vielä ole lähdössä paluumatkalle, vastahan saavuin Kalkuttaan. Mutta pidetään asia mielessä. Mies ei luovuta. Hän antaa puhelinnumeronsa ja sanoo. - Soita niin vien sinut ajelulle ja näytän kaupungin parhaat nähtävyydet.
Lal Bahahur on kotoisin Pokharasta, Nepalin kolmanneksi suurimmasta kaupungista. Kotimaa ei tarjonnut työtä ja toimeentuloa. Mies teki parikymppisenä suuren ratkaisun. Hän uskoi paremman elämän löytyvän Intian miljoonakaupungista. Päätöstä ei ole tarvinnut katua. - Olen onnellinen, minulla on työtä ja voin elättää perheeni, mies kertoilee auton avoimesta ikkunasta.
Perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kolme lasta, jotka kaikki ovat syntyneet Kalkutassa. Lapsista vanhin on 12:n ikäinen ja nuorin neljä vuotta. Kesken jutustelun paikalle saapuu koulupoika reppu selässään. - Tässä on veljenpoikani, ajuri esittelee ja tarttuu kaverin kädestä.
Helpolla taksinkuljettajan leipä ei lähde Intiassakaan. Työpäivä alkaa kuudelta aamulla ja päättyy ilallla 21-22:n välillä. Keskipäivä on hiljainen. Sen hän kuluttaa lepäilemällä autossaan ja turisemalla toisten taksimiesten tai riksakuskien kanssa. Nepalilaisen sopeutumista Kalkuttaan helpottaa se, että hän pärjää pitkälle omalla kielellään. Englannin taito auttaa ulkomaalaisia kuskatessa. Sanat eivät riitä kertomaan taksikuskin ajatuksia matkalla lentokentälle. Viikkoa myöhemmin Lal Bahahur bongaa tutun turistin kadulta ja tulee puheille. - Milloin tarvitset kyydin lentoasemalle, hän kysyy. Huomisaamuna puoli kymmeneltä on lähdettävä, ohjeistan taksaria. - Tulen hakemaan viisitoista yli yhdeksän, mies lupaa. Aamulla hotellin pihalla klo 9.15 on hiljaista. Rauta-aidan takana kadulla olisi vapaita takseja tarjolla, mutta yksi on joukosta poissa. Kello tulee minuuttia vaille puoli. Hotellin eteen kurvaa tuttu Ambassador ja hymynaama ilmestyy ikkunaan. Laukut kyytiin ja menoksi. Aamupäivän ruuhka ei ole vielä purkautunut ulosmenotiellä. Matka etenee hitaasti. Mies ratin takana puhuu käsillään, välillä suullaankin. Kourat viuhtovat ilmaa. Ohjauspyörässä on kiinni vain kuskin toinen käsi, aina ei sekään. Keskellä tietä seisova liikennepoliisi tuijottaa nepalilaisen autoa pitkään, mutta ei pysäytä sitä. Kolmen vartin kuluttua pirssi kurvaa kotimaan lentojen ovelle. Ajaja hyppää istuimeltaan ja kiirehtii nostamaan laukut takakontista. Sitten on maksun aika. Kuljettaja pysyy vaiti. Kaivan setelitukon taskustani. Mieshän taisi luvata, että saan itse päättää summan. Taulukkotaksa lentoaseman ja kaupungin välillä on alle 300 rupiaa. Tulikohan luvattua liikaa? Mutta toisaalta, tämä mies on kyllä melkoinen ilopilleri, reilu ja ystävällinen kaveri ja perhe elätettävänä. Kädessäni on kuusi sadan rupian seteliä. Ojennan ne miehelle. Hän ilahtuu selvästi. Katson vielä lähtevän auton perään. Ikkunassa huiskuttaa käsi hyvästiksi.
